Hae tästä blogista

26. toukokuuta 2016

Ethän sinä koskaan kaadu?

Pyöräilykypärä. Sellaisia ei ollut vielä oman tietämyksen mukaan 1980-luvulla käytössä tavallisilla ihmisillä. (pitäis varmaan googlata) (tai jotain pottamallisia!) En muista käyttäneeni semmoista kultaisella 1990-luvullakaan kun pyöräilin kouluun ja takaisin 3,5 km matkoja pikkukunnassa. Ja hengissä on selvitty. Tosin en joutunut onnettomuuksiinkaan enkä pahemmin kaatunut. Ja noudatin aina liikennesääntöjä. Kuuliaisena lapsena.

Muistan isäni kertoneen minulle kun olin n. kymmenen vuotias tarinaa, jossa nuori/lapsi otti karkkipussista karkkia pyörällä ajon aikana ja kaatuneen auton alle sen seurauksena. Ajotien vieressä ajoi. En muista miten pyörälläajajan kävi (huonosti kumminkin), mutta tämän opetuksen muistan aina, joten kun ajan, ajan. En tee muuta. En edes kuuntele musiikkia. Tai jos kuuntelen, niin pienellä volyymilla.

Tämän opetuksen painotan myös lapsilleni. Liikenteen äänet pitää kuulla ja ympäristö pitää havannoida vaikka kuulokkeet on päässä. Suojatiellä ei katsella kännykkää, vaan autoja ja liikennettä.

Nykyään näkee ihmisiä (nuoria ja nuoria aikuisia) ajamassa pyörällä ja näpyttämässä kännykkää tai ajamassa pyörällä ja samalla puhuu mobilepuhelimeensa. Ilman handfreetä. No, ei ole turvallista. Vaikka ajaa ihan suoralla, pyörällä ajoon tarvitaan kaksi kättä. Toki on sitten apuvälineitä käytössä esim. hands-free ym. Mutta havainnointi pitää olla kunnossa!!

Mutta kun näkee äitejä ja isiä ajamassa pyörällä jälkikasvunsa kanssa. Lapsella on oma pyörä tai potkupyörä ja kypärä. Aikuisella ei. Niitä näkee paljon. Miten vanhempi perustelee sen lapselle? "Sitten sun ei käy kuinkaan kun kaadut kun on kypärä päässä?" Mites aikuisen pää? Kuka auttaa lasta kun aikuinen kaatuu eikä voi auttaa lasta? Tai soittaa apua.

Jos lapsi istuu pyörän takana istuimessa kypärä päässä mutta aikuisella ei ole. Mitä se auttaa? Ja ketä? Jos kaadutte? Kuka soittaa apua?

Somessa leviää kuva jossa lukee "Äiti? Ethän sinä koskaan kaadu?" Nii-iin. Aikuiset ovat muita taitavampia. Ne ei kaadu. Mutta jos joku ajaa päälle etkä voi sille mitään? Lapsiko soittaa ambulanssin? Pahassa tilanteessa kypärä ei pelasta mutta pienessä tilanteessa pelastaa hengen.

Käytä kypärää esimerkiksi nuorille ja lapsille.

Käytä kypärää että selviät hengissä pienistä onnettomuuksista. Ja voit auttaa muita.

Ne toiset ei osaa. Ei ole siitä kiinni ettetkö sinä osaa.

Pidetään äidit ja isät hengissä. Kypärät päähän.

Ne on cool.

Ne ei oo noloja enää!

Minä käytän kypärää AINA kun pyöräilen. Olo tuntuu oudolta ja yksinäiseltä jos lähden huomaamatta pyöräilemään ilman kypärää. Pakko palata takaisin ja vaikka myöhästyä sen takia.

Laadi turvalliset säännöt.Pidä niistä kiinni.

Jos kypärä pilaa hiukset, voiko ne suoristaa/kihartaa uudelleen.

Fiksu pitää kypärää!



Lapseni sai uuden pyörän. Minun kypäräni sopii hänen päänmuotoonsa parhaiten. Hän lähti yksi päivä kaverille pyörällä. Sain viestin että pyörällä on lähdetty. Kyselin perään onkos kypärä mukana?? On, veljen hyvä kypärä, Viesti on mennyt perille. Ainakin vielä. <3

25. toukokuuta 2016

Liikunnasta vaan iloa!

Mulla on pieni valikoitu joukkio seuranani yksityisellä facebook-puolella. Voi olla että kohta heitä on vähemmän koska heiaheia-päivittyy myös uutisfeediin. Merkkaan itselleni muistiin aina kun vaan ehdin ja muistan, jotta näen että liikuttu on. Yksi päivä siellä näytti tältä:


Pyöräily: Töihin 10 min 3km

Pyöräily: Kotiin, vastatuuleen 12min 3km

Pyöräily: ripari-infoon kirkolle. 9 min 3 km

Pyöräily: kirkolta salibandyhallille 35min 5 km, kiertoreitti, suorin reitti täynnä kuoppia (tietyötä koko matka)

Salibandy: 1h peli kentällä pelaten hyökkääjänä. Pistivät juoksemaan. En pystynyt maalivahdin kamoja roudaan polkupyörällä :( (3 x 15min, vaihdossa pääsi lepäämään puoleksi minuutiksi kerrallaan)
Hävittiin 12-2. Mutta toinen joukkue olikin hieman eri kaliiberia. Ei me huonoja oltu!

Pyöräily kotiin hallilta: 38 minuuttia 9,5 km. hieman tuli taas tietöitä vastaan. palauttava ajo kotiin. Hyvä ilma oli eikä palellut.

Saisiko vanha tällaisen päivän jälkeen pitää välipäivän treenauksessa? Ajojen aikana olisin halunnut pitää sport trackeria päällä, mutta pirulainen ei tietenkään suostunut käynnistymään. Siksi ajokilometrit on laskettu jälkeenpäin karttaohjelmalla.

Seuraavina päivinä ihmeekseni en ollut mitenkään ihmejumissa, mitä nyt pohkeet ja takareidet..

Mutta facebook-kaverit ehkä miettivät kohta uudestaan.... Sorry!

23. toukokuuta 2016

Tyhjä

Takki on aika tyhjä. Olo on kuin kaikkensa antanut. Vaikka en oikeastaan tiedä annoinko kaikkeni? Olisinko vielä voinut petrata lisää?


Helmikuussa väläyttelin teille, että jotain päätöksiä on tullut tehtyä. Lähipiirissä vaahtosinkin aika lailla asiasta enkä osannut olla hiljaa myöskään työpaikallani.

Tein päätöksen hakea uudelleen kouluun. Halusin opiskella alaa, jota rakastan. Uudelleenkouluttautuminen ei ole aikaisemmin ollut listalla. Nyt se velloi päässäni niin voimakkaasti että näin siitä uniakin.

Hain yhteishaussa ammattikorkeakouluun. Jo sana Korkeakoulu kuulostaa korvissani jotenkin utopistiselta. Minäkö? Opiskelijaksi? Kaikkea sitä. Mutta jos haluaisi tehdä sitä mitä oikeastaan vähän jo tekeekin töissä ja sitten siitä voisi vähän maksaa palkkaakin lisää, niin mikä ettei. Yrittänyttä ei laiteta! (vanhahko sananlasku jota käytän paljon mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? :) )

Monien vaiheiden jälkeen olen nyt tässä. En päässyt valintakokeeseen. Kumpaakaan kouluun. Rajat olivat pilvien yläpuolella. Todella kaukana. Mutta haave jäi. Teen töitä entistä lujemmin syksyllä. Opin muuten koko ajan uusia asioita. Se on rikkaus.

Haen uudestaan. Se ei maksa mitään. Opiskelen tarkemmin ennakkomateriaalit. Paneudun kunnolla ja nyt en ehkä panikoi niin helposti. Se että kokeen lopussa tietokoneesta loppui akku, aiheutti ylimääräisiä tykytyksiä. Sain kuitenkin lähetettyä kokeen, jonka jälkeen olin aivan poikki koko päivän. Stressivatsa väläytti taas olemassaolostaan.

Olimme jo suunnitelleet "sitten kun opiskelen"-elämää. Matkailu jäisi vähemmälle. Opiskelisin kyllä työn ohessa, mutta opiskelurauha olisi pitänyt jotenkin järjestää. Opintovapaa, aikuiskoulutustuki, lyhennetty työviikko ja muut raha-asiat pyörivät mielessä. Nyt nämä jää ainakin hetkeksi tauolle.

Elämä jatkuu. Blogin kirjoittaminen jatkuu entiseen, hitaaseen tahtiin. Yritän päivittää tätä hieman useammin. Aiheita on vaikka kuinka paljon.

Esimerkiksi se että kohta voin ostaa itselleni The Korkokengät. Ihan itse. Rahalla. Ja uudet.

Miten on käynyt voidepurkki-shampoo-laihikseni? Onko tullut ostettua uusia vaikka vanhoja löytyy kaapit pullollaan.?

Mikä pusero vilahtikaan instagramissa? Miksi?

Miten monta tiskirättiä aion oikein virkata?

Mihin matkaamme tänä kesänä? Matkaraportti tulossa varmasti.

Näillä mennään eikä meinata!

3. toukokuuta 2016

Tiskirättien vallankumous

Mä oon aina ostanut tiskirätit eli siivousliinat kaupasta. Oon aikani niitä käyttänyt ja sitten heittänyt roskiin. Sitten olen ostanut niitä mitä voi pestä koneessa. Mutta niistä tulee sellaisia ällöttäviä ruipeloita. Yäk.

Ostinpa ystävältä kerran bambulangasta kudotun rätin. Tavallaan ihastuin siihen heti, mutta unohdin pestä sitä usein, koska minulla oli vain yksi ja sellaista tarvittiin joka päivä pöytien pyyhkimiseen.

Tänä päivänä minulla on useampi rätti. Itsetehtyjä! Olen virkannut niitä Tallinnan Karnaluksista ostamillani langoilla ja on ne kyllä ihania. Värikkäitä löytyi ensin. Sitten seuraavalla ostoskeikalla löysin Novitan lankoja ja kyllä nyt kelpaa.

Aikaisemmin tein lahjoiksi pannunalusia, lasinalusia ja peilikehyksiä. Sitten ison kasan heijastimia, joita annoin joululahjoiksi, nimipäivälahjoiksi ja lähetin ja annoin niitä myös pitämilleni bloggaajille.


En osaa oikein vieläkään vielä kukkia tuliaisiksi, joten nyt tuttavat saavat tiskirättejä. Käytännöllisiä ja ekologisia. Pienet silmukanhäviämiset ei varmaan haittaa. Ne kestää kulutusta, 60C pesua ja ne ovat erittäin tehokkaita tahranpoistoon. Ja malleja on useita mitä voi tehdä. Pyöreä pitäisi opetella seuraavaksi.

Tahtoisitko sinäkin lahjaksi tiskirätin? :) Mikä väri olisi sinulle mieluinen?






1. toukokuuta 2016

Elämäni tähtihetkiä: Päiväni polvillani

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa teille pari sanaa ihanasta ryhmästä naisia, joiden kanssa pelailen salibandya kerran viikossa, mutta jostain syystä se on vaan jäänyt ja jäänyt. Mutta nyt!

Olen harrastanut salibandya kuutisen vuotta. Ihan harrastusmielessä juoksen pallon perässä ja saan siitä liikunnan riemua, hyvää oloa ja naisenergiaa! Joukkomme ydinporukka on ollut kasassa liki tuon kuusi vuotta. Uusia on tullut, muutama lopettanut mutta nyt meitä näyttäisi olevan sellainen n. 12 naisen tiivis porukka. Muutaman naisen omat lapset harrastaa samaa lajia, ja osa vain on tullut salibandyseuran toimiston kautta tähän porukkaan.

Mä olen ollut muutaman vuoden maalivahtinakin. Varusteet löytyy tällä hetkellä omasta takaa, kypärineen ja pehmustettuine housuineen. Olen välillä saanut kommenttia harrastuksestani. "ai, sä pelaat salibandyä, onpa kiva!" "Ai, sä oot maalissa, ootko hullu!? En mä uskaltaisi!" No hulluutta taitaa olla se kun tämän ikäinen on polvillaan maassa maalin edessä palloja kiinniottamassa. Ihme kyllä, polvet ovat tottuneet siihen!

Viime syksynä me sitten keksittiin semmoinen, että pelaisimme harkkamatsin toista harrastejoukkuetta vastaan. Saimme tarpeeksi pelaajia kasaan. Olin kentällä pelaamassa hyökkääjänä ja kenttä oli isompi kuin omamme yhdessä koulussa. Olin täysin hyödytön! En saanut palloja kiinni, en palloa lähellekään maalia ja menin aika nopeasti vaihtoon. Voitimme matsin kuitenkin. Mikä riemu!

Loppuvuuodesta me ilmoittauduimme turnaukseen. Kyllä, naisten harrastejoukkueiden kutsukilpailuturnaukseen. Ajattelin, etten selviä hengissä päivästä juosten.

Maaliskuussa pelasimme yhden pelin samaa joukkuetta vastaan ja kun toinen maalivahtimme vaihtoi joulukuussa leiriä, minä menin maaliin. APUA!

Voitimme. Mikä fiilis!

Jatkoin harjoittelua maalivahtina. Välillä pallojen torjuminen onnistui hyvin, toisinaan oli vaan sitten niin huono päivä, etten mitään saanut kiinni. Kannustus on aina mahtavaa myös harjoituksissa.

Turnauspäivän aamuna mietin miten mun naispelaajaystävät jaksavat juosta neljä (4) peliä päivän aikana! Itse olin flunssassa vielä pari päivää aikaisemmin ja ajattelin miten selviän hengissä. Missä välissä ehdin niistää, juoda vettä jne.

Ensimmäinen peli voitettiin puhtaasti, nollapelillä aloitin! Seuraava matsi hävittiin, oli aika kova joukkue vastassa ja laukaukset tulivat hippasen kovempaa mihin olin tottunut. Kolmas peli voitettíin, joten pääsimme pronssipeliin!

Mieletön kannustus koko joukkueelta koko ajan eikä polvet olleet hajonneet. Mutta "palaneet" ne olivat. Polvisuojat eivät pysyneet polvien päällä ja jouduin liikkumaan enemmän kuin ajattelin. Lyhyet housut panssarihousujen alla eivät olleet hyvä vaihtoehto ja varahousuja ei ollut mukana. Vika peli olisi vain kestettävä. Ja voitettava.

Voitimme pelin 3-2 ja pronssi oli meidän!

Ihan huippu kokemus kaiken kaikkiaan. Uupunut mutta onnellinen. Kautemme on jo loppunut mutta tästä on hyvä jatkaa. Suosittelen kyllä kaikille salibandyä :)







Lukijat